Pajan eteinen

Ajoittain olen sellaisesta haaveillut, keväällä Vuokattiin mennessä Lapinlahden -Iisalmen seudulla tosi mielessä etsinkin. Katsoimme erästä käytettyä, auton katolle sijoitettavaa kuljetuslaatikkoa. Halvan hinnan puolesta teki mieli se ostaa, hankalan kiinnityksen vuoksi päätös siirtyi. Iisalmesta katsoin uusia bokseja, hinta hirvitti ja siksi jäi ostopäätös tekemättä.

Viime sunnuntaina olimme taas Lapinlahdella, tällä kerralla Savo - Karjala alueen seurakuntapäivillä. Sieltä olisi asiaa runsaasti muisteltavaksi, ei vaan hatara pää anna mitään asiallista kirjoitettavaa. Maanantaina kotimatkalla poikkesin Haapajärven ABC asemalle ostamaan jäätymisen estoa takaluukun tiivisteisiin, Kaisan jätin ostoksille läheiseen K -kauppaan. Vaimoa hakiessani havaitsin kaupan eteisessä ilmoituksen myytävästä suksiboksista, eikä hintakaan hirvittänyt. Niinpä esitin vaimolle, että käydään katsomassa, ei kai katsominen paljoa maksa.

Niin siitä ensin soitin, sain ajo-ohjeen, eikä sinne Asemakadulle paljoa matkaa ollutkaan. Ystävällinen mies lähti esittelemään boksia läheiselle verstaalleen. Aivan uusi, musta boksi loisti tehtaan muoviin pakattuna. Miehen poika oli voittanut sen makeisvalmistajan tuotearpajaisissa, Ylivieskan Kärkkäisellä, kun heillä itsellään on vain korkeita autoja, joiden katolla boäksin käyttö on hankalaa, kaiken lisäksi tarpeetonta, niin olivat päättäneet myydä sen, jos ostaja löytyy. Poika oli määritellyt hinnan.

Kun ystävällinen mies alkoi auttamaan ensin kattotelineiden kiinnitystä ja sitten itse boksin, niin lähti se kaipaamani laatikko mukaamme. Rahat kävin hakemassa pankin seinästä ja maksoin ne pojan omaan käteen. Boksin laadusta ja tasosta en osaa sanoa, mutta eiköhän se ainakin muutaman vuoden kestäne. Sille löytyi käyttöä yllättävän pian, kun tyttären perheen autosta oli laturi pettänyt, niin saivat meidän automme, kun tytär käytti lapsiaan kirkonkylän koululla hiihtokilpailemassa. Oli suksille valmiina sopiva kuljetuspaikka.

Avainsanat: boksi, matka, sukset

Pitihän siihen minunkin liittyä! Oikeastaan ei toki olisi tarvinnut, mutta kun kehotuksia ja pyyntöjä ystäviltä tuli tihenevään tahtiin, alistuin lopulta ja liityin. Sitten se tulva vasta alkoi, muutamalla ensi käynnillä satoi satamalla vihjeitä uusista kavereista, jotka joko itse tarjoutuivat, suosittelivat kavereitaan tai molempia. Niin alkoi sähköpostin tulevien laatikko täyttyä uusien kavereiden ilmoituksista. En tosiaan ole tullut ajatelleeksi, että minulle löytyy niin runsaasti kavereita, kuin mitä todeksi osoittautui. Nyt on uusien kavereiden tulva hiljennyt, ei kuitenkaan tyystin sammunut, sillä tiedän niitä vielä riittävän, eivätkä kaikki ystäväni ole koskaan rekisteröityneet, saati että he kaikki olisivat kuulleetkaan moisesta.

Aluksi ajattelin, etten itse pyydä kavereita, vaan annan heidän olla aloitteellisia. Kun tuttuja nimiä tuli eteen, en kuitenkaan malttanut, vaan klikkasin heille kutsuja. Se kun on niin äärettömän helppoa. Yksi vihje oli näiden blogien ryhmä, jossa olen pari kertaa saanut vaihtaa kokemuksia ja saanut tietoa päivityksistä. Muutamaan muuhunkin ryhmään olen innostunut liittymään, olkoon ne kuitenkin tässä kertomatta.

Avainsanat: Facebook, internet

Aikanaan jouduin hierottamaan itseäni melko usein, vielä senkin jälkeen, kun osa kivuista todettiin reumasta aiheutuneiksi ja reuma oli saanut asianmukaisen hoidon. Hieronta sinänsä kuuluu, muun fysikaalisen hoidon tavoin, osana varsinaiseen reumahoitoon. Osaltani sain unohtaa hieronnat yli kymmeneksi vuodeksi niin, että viimeiset hieronnat sain reilun kymmenen vuotta sitten Heinolan Reumasairaalassa kuntoutuksen aikana. Sen jälkeen olen käynyt vai kylpylöiden vesiputousten ja porealtaiden hierottavana, enkä ole suurempaa tarvetta niihinkään tuntenut. Kun lähimmät sellaiset ovat varsin kaukana, enkä ole ohi ajaessakaan malttanut pysähtyä niihin, on jäänyt usean vuoden tauko saamissani hieronnoissa.

Vaimoani olen kyllä kyydinnyt lähiseutujen hierojilla, mutta kun hän ei pyynnöstäni huolimatta, ole muistanut minulle aikaa varata, minulle on kertynyt tuo pitkä tauko sellaisista hoidoista. Suurta tarvettakaan en siis ole niihin tuntenut, vaan monipuolinen liikunta on ollut minulle parasta hoitoa.

Viime vuoden lopulla saimme lukea Päivämiehestä jutun lähikaupungin uskovaisesta hierojasta. Siitä sain inspiraation keskustella vaimon kanssa käyntiä ja kokeilua siellä. Nyt otin ajan varaamisen huolekseni, näin sain varmistetuksi ajan itsellenikin. Reilu kaksi viikkoa on ensimmäisestä käynnistämme, eilen oli toisen käynnin vuoro, seuraavan sovimme maaliskuun puolen välin seudulle. Oli oikein mukava kokemus saada hierontaa vuosien tauon jälkeen. Vaikka en ole selkäkipuja pahemmin tuntenutkaan, löytyi sieltä sentään kovettumia ja muuta vaivojen aiheuttajia. Oli mieluista vaihtelua samalla, kun sain keskustella uskomisesta, uskon tiestä ja matkasta tämän uskon veljeni kanssa.

Avainsanat: hieronta, hoito, Työssä

Tänään oli Reisjärven loppiaispäivän alustuksen ja keskustelun aiheena Järki ja usko. Per-Olof Moberg käsitteli alustuksessaan aihetta monipuolisesti ja seikkaperäisesti. Alustuksessa oli, kuten alustaja itse lopuksi totesi, melko vähän Raamattua. Sen sijaan hänen laatimansa keskustelukysymykset olivat vain Raamatusta. Aiheina olivat ainakin Nooa, Joosef ja Maria, Jeesuksen vanhemmat, Jeesus Jumala ja ihminen, taisipa olla jotain muutakin. Keskustelussa tarkasteltiin niitä ja monia muita asioita Raamatun ja järjen valossa, mutta myös aikamme uskon kysymyksiä.

Ensi sanoikseen, ennen varsinaista alustusta, Olle veli kertoi alkaneensa epäillä omaa järkeään, kun suostui niin vaikeasta aiheesta alustamaan. Saman toteamuksen esitti muutama puheenvuoron käyttäjäkin ennen varsinaista asiansa esittämistä. Tuli taas eilen illalla ja tänään todetuksi käytännössä, että turhia ovat puheet kristillisyytemme keskustelemattomuudesta. Eniten puheenvuoroja käyttivät nuoret, joko nyt opistossa opiskelevat, tai muutama vuosi sitten opiskelleet. Eivät silti pelkästään nuoret, vaan monet iäkkäämmätkin.

Monennetkohan loppiaispäivät nämä mahtoivat olla? Ensimmäiset olivat tiettävästi Haapajärven maamieskoululla, olikohan joskus vuoden 1960 tienoilla. En tiennytkään sitä vuonna 1964, opiskellessani kyseisessä oppilaitoksessa. Sain tiedon vasta viime syksynä silloista Päivämiestä tutkiessani. Päiviä oli lehden mukaan tarkoitus jatkaa, siirtyivätköhän välittömästi sen jälkeen Reisjärven opistolle. Siellä olen niillä tottunut kulkemaan nuoruusvuosinani ja sen jälkeen. Muistan miten silloiset tilat olivat tupaten täysiä, liikkuminen tungoksessa oli hidasta, mutta eipä kiirettä ollut minnekään. Tilaisuuksien ajat istuttiin yläkerran juhlasalissa, ruokailut ja kahvit nautittiin alakerran ruokasalissa ja sen jatkeena olevassa luokassa. Niihin oli juhlasalista johdettu äänentoisto, joten kuuntelu onnistui alhaallakin.

Silloin oli autoja nykyistä vähemmän, monet nuoret kulkivat kimppakyydeissä, jokunen linja-autokin toi nuorisoa kauempaa. Majoitus järjestettiin opiston luokkatilojen lisäksi läheisillä Hakasaaren ja Hylkirannan kouluilla. Kerran maamieskouluni jälkeen toimin Hylkirannan koululla helpossa tehtävässä. järjestysmiehenä.

Nykyisin tilat ovat paljon silloista avarammat. Silloinen juhlasali on muutettu kirjastoksi, suuri alakerran voimistelusali hoitaa juhlasalin tehtävässä, lisäksi tilaisuudet välitetään entiseen tapaan ruokailutiloihin a tiettävästi myös yläkerran auditorioon. Yöpyjiä lienevät nykyisin lähinnä vain talvikurssin oppilaat, kenties muutamia kymmeniä heidän lisäkseen.  Aattoillan tilaisuuksissa vallitsee entistä aikaa muistuttava tungos, loppiaispäivänä tilaa sen sijaan on vapaanakin. Luullakseni väkeä oli tänäänkin vanhan ajan määrä, joka väljissä tiloissa vaikutti vähäisemmältä.

Avainsanat: kansanopisto, seurat

En osaa edes aavistaa, kuinka moni blogiani seuraavista oli mukana jonkin SRK.n leirikeskuksen joululeirillä. Sain vaimoni kanssa olla mukana Kallion leirikeskuksessa, jossa joululeiri järjestettiin nyt ensimmäisen kerran. Muissa leirikeskuksissa niitä on järjestetty yli kymmenen vuoden ajan. Yhdeksän vuotta sitten kävin äitini ja vaimoni kanssa vastaavalla joululeirillä Hankasalmella, ennen sitä oli jo järjestetty vastaavia leirejä usean vuoden aikana. Kun silloin lahjoitimme vaimon kanssa yhteisesti äidilleni syntymäpäivälahjaksi joululeirin lahjakortin, siihen sisältyi mukaan kyyditys äidin valitsemalle leirille. Äidillä oli silloin mahdollisuus valita kolmesta kohteesta, hän valitsi Hankasalmen. Muut kaksi vaihtoehtoa olivat silloin Siikatörmä tai Maitoinen.

Vietimme välissä useita jouluja kotona tai jossakin lasten perheistä. Kutsuja ja haluja tuli nytkin, mutta ennen sellaisia vaimo ennätti esittämään kysymyksen, voisimmeko vaihteeksi hakeutua Kallion joululeirille, kun siellä sellainen järjestetään ensi kerran. Otin heti idean onkeeni, puuropöydästä selvittyäni avasin leirien hakusivun ja täytin lomakkeen.

Muutaman kerran vaimo ehti pitkästyä, kun hänen mielestään kutsun tulo kesti liian kauan. Entisenä leirityön avustajana tiesin kutsujen aikataulun ja sain rauhoitella, että kutsu tulee aikanaan, viimeistään leiriä edeltävällä viikolla. Ensin he odottavat mahdollisimman kauan nähdäkseen, tuleeko hakemuksia leirin toteuttamiseen tarvittava määrä. Kutsut lähetetään kerralla kaikille siihen mennessä saaduille hakemuksille. Siinä vaiheessa täytyy olla varmistettuna runko tarvittavalle henkilökunnalle, sekä mahdollisesti tarvittavat vahvistukset, lisäykset varamiehityksineen.

Tällä kerralla kaikki oli kunnossa, henkilökuntaa riittävästi ja valmiina meitä tervetulleiksi toivottamaan. Ainoa aattopäivän varjopuoli oli lumesta tukkeutunut tie loppumatkassa, sille eivät leirin järjestäjät eivät tainneet mahtaa mitään. Tulihan edeltävän yön tuisku kaikille yllättäen, taisi yllättää lumiurakoitsijankin, joka joutui ensin asentamaan tarvittavat työkoneet traktoriinsa. Alkuhartauden aikana kuulinkin ulkoa lingon ja sitä kuljettavan traktorin jyrinää. Tämä avaus venähti aikomaani laajemmaksi, kun aloin selostaa ulkoisia tunnelmia. Taidan jättää varsinaisen leiristä kertomisen myöhempään ajankohtaan.

Jatkanpa muokaten ja muistellen ensin aattoiltaa. Tutustumisten ja saunomisen jälkeen pääsimme kunnon jouluaterialle. Monenlaista jouluun liittyvää hyvää siitä löytyi, olisin tosin kaivannut pienen annoksen lipeäkalaa, sitä en siinä havainnut. On tainnut nykynuoriso hylätä lipeässä kypsytetyn kalan tyystin, ei sitä edes oma vaimoni ole vuosiin hyväksynyt. Viimeksi ostin sitä vuosia sitten, en sitä viitsi ostaa, kun joutuisin sen yksin syömään, eikä kaupoista tahdo yhden ihmisen tarpeisiin sopivaa palaa saada.
Livekalan puutteesta huolimatta ateria oli kaikin puolin täysipainoinen, mitään muuta en siihen kaivannut. Nälkäkin kaikkosi useaksi tunniksi.

Aattoillan ohjelma jatkui, oli joulukuvaelma, mutta pukkikin kävi lahjoja tuoden. Erityisesti paikalle tulleet lapset saivat monipuolisia lahjoja, mutta kukaan ei jäänyt ilman. Tiernapojat, vai tyttöjä taisivat olla, esiintyivät hyvää mieltä levittäen. Nämä ovat kuitenkin ulkonaisia, ajallista viatonta ilonpitoa. Illan saimme päättää Jumalan sanan ääressä iltahartauden merkeissä. Rauhallisen yöunen jälkeen heräsimme varhain joulupäivään ja iloitsemaan suurimmasta Joulun lahjasta.

Joulupäivänä oli ohjelmassa runsaasti lepoa, ja erityisen merkittävästi Jumalan sanan viljelyä. Aamuhartaudella aloitettiin, alustus Simeonin joulusta opetti meille todellista joulun iloa ja ilon syytä. Keskustelu kirposi rakentavana ja siunauksellisena. Siunaus tuntui suorastaan lepäävän yllämme ja täyttävän juhlasalin joka sopen, taustalla leikkiviä lapsia myöten. Jumalan armo virtasi vuolaana ja puhdistavana. Välillä satuin ikään kuin kaukaisena varjona muistamaan, miten monet onnestamme tietämättömät ja sitä ymmärtämättömät panettelevat ja parjaavat tätä joukkoa. Parjaus ja panettelu oli kaukana siitä huoneesta, armon kerjäläisiä sieltä kyllä löytyi, löytyi käskemättä kerjäämisen haluakin. Srmoa kerjäävien kanssa on Jumala aina pärjännyt, niin uskoin pärjänneen nytkin.

Iltapäivän hämärtyessä meille tuotiin aidon tunnelman joulukirkko leirikeskuksen juhlasaliin. Tuttu pastori kävi meitä Jumalan sanalla palvelemassa. Kun vielä saimme päättää iltahartauteen, oli sielumme tarpeista pidetty hyvää huolta. Vähemmälle ei jäänyt ulkonaisen ruumiimme tarpeetkaan, ruokaa ja kahvia lisukkeiden kera oli tarjolla runsain määrin.

Lauantai, tapaninpäivä, oli toisaalta hauskanpidon, toisaalta kotiin lähdön päivä. Jos meille sketsejä esaittäneet lapset ja nuoret lukevat tätä muistelmaa. lukekaa samalla kiitokseni ajasta, jonka saimme teidän viihdytettävinä viettää. Loppuhartauden jälkeen alkoi kotimatkalle suuntautuminen. Siinä vaiheessa ilmeni ensimmäinen leirin aikana havaitsemani hankaluus. Automme vieressä päivät viettänyt kulkuneuvo ei ollut päästä lähtemään. Muutaman käynnistyksen ja turhan liikkumisyrityksen jälkeen siitä tyhjeni akku. Onneksi muistin autoni takakontissa olevan apukaapelit. Niiden tavoittaminen jäätyneiden ovien takaa oli kuitenkin hankalaa. Lopulta sain takapenkin nojaa sen verran auki, että pääsin kaapeleihin, joiden avulla moottori lopulta käynnistyi.

Vielä ilmeni yksi hankaluus, joka selvitti syyn useaan moottorin sammumiseen. Toinen takapyörä oli jumissa, ilmeisesti jarru jäätynyt. Muutaman mietinnän ja kokeilun jälkeen hoksasivat sulattaa jumijarrun sangollisella kuumaa vettä,  Lopuksi terveiset niin bloginiani lukeville, kuin leirillä viihtyneille.
_________________
Kun lapsi sydämiin tulla saa, hän meille armonsa lahjoittaa. Hän maille viimojen, nietosten, tuo lämmön kotiin ja rakkauden. SL 262: 3

Avainsanat: joulu, leiri, seurat

Saatuani viime vuonna raivaamieni alueiden rankakelpoiset rungot karsituiksi ja Visasuon alueen ajourat avatuiksi, aloitin uuden alueen pystykarsinnan. Tällä kerralla laskeuduin rehelliselle suolle, joka on vähitellen kehkeytymässä ojikosta muuttuman kautta turvekankaaksi. Mukavasti siinä karsittavia, hyviä männyn runkoja löytyykin.

Alku on mennyt mukavasti, vähäinen syksyn lumi suli, säät ovat olleet lauhkeita, kuin konsanaan maitovelliä. Tällä viikolla astui pakkanen kuvioihin. Alkuviikolla en yrittänytkään metsään, mutta kun eilen vaikutti hiukan lauhtuneen, ajattelin käydä karsimassa yläoksia niistä puista, jotka viime viikolla aloitin. Kauan en metsässä hirvinnyt työskennellä, käteni kylmettyivät ja vilustumisen mahdollisuus arvelutti. Ehkä pelkkä karsinta olisi menetellyt, mutta kun jokainen karsittu puu merkitään, täytyy poistaa sen ajaksi käsine oikeasta kädestä, että kynä pysyisi ja voisi vetääkin merkkiviivan. Se oli liian kylmää, niin ajattelin lämpimämpiä ilmoja joskus tulevaksi karsintaa varten.

Aivan turhaksi ei kotoa lähtö osoittautunut, sillä pääsin avustamaan vävyä suuren oven nostossa. Ne ovet saavat uudet liukukiskot ja -rullat, kun entiset alkoivat käydä turhan raskaiksi hevostyttöjen käyttöön. Eipä ihme, raskaita ne olivat minunkin työnneltävikseni aikanaan.

Avainsanat: karsinta, metsä, talli

Kävimme Savossa viikon lopulla. Olisin voinut otsikoida ja aloittaa toisinkin tämän merkinnän, mutta näin tuli olennaisin asia kerrotuksi lyhyesti. Edellisestä Savon ja Kuopion käyntimmehän oli alkukesällä, kesäkuun lähestyessä puolta väliään. Silloin oli vaimoni siellä Yliopistollisessa sairaalassa yllättävässä leikkauksessa, josta hän on jo hyvin toipunut.

Tällä kerralla käynti oli iloisempi ja suunnitellumpi. Saimme jo loppukesällä vihjeen kutsusta, ja lopulta kutsunkin sekä sähkö- että perinteisessä postissa. Ajelin perjantain illan hämärtyessä Lapinlahdelle tyttären perheeseen, jossa nukuimme kahden yön unet. Lauantaina oli päiväseltään se Kuopion käynti, aivan mukava käynti olikin. Hiukan siellä sokkeloissa jouduimme parkkipaikkaa etsimään, mutta kun se löytyi, pääsimme sisälle odottamaan ja jännittämään.

Kummityttömme, nuorimman veljeni vanhin tytär, siellä esitti vuosia valmistellun väitöskirjansa, puolustaen tutkimuksensa tuloksia ja -menetelmiä. Niin sai lähisukuni ensimmäisen tohtorin, kerrassaan hieno saavutus Heliltä. Yhteiskunnallinen tietämys Suomessa on taas ottanut muutaman askeleen uusiin aiheisiin, sairastavien sopeutumiseen ympäristöön ja yhteiskuntaan. Tarkemmin en väitöstä tässä analysoi, eipä taitokaan siihen riittäisi. Jos haluatte, käykä katsomassa Kuopion yliopiston sivuilta.

Vaikka tämä on tietoni mukaan lähisukuni ensimmäinen tohtorinväitös, vaimon suvussaa ainakin yksi sellainen on ollut jo kymmeniä vuosia. On vaimon ikäluokkaa, seitsemänkymmenen vuoden iässä ja siis ilmeisesti jo eläkkeellä. Annetaanpa nauttia rauhassa eläkkeestään.

Avainsanat: opiskelu, väitös

Maanantaina aloitimme aivan uutta Rauhanyhdistyksen toimintaa. Koska täällä on vanhuksia vähänlaisesti, ja he asuvat etäällä toisistaan, on varsinaisten vanhusten kerhojen järjestäminen hankalaa. Autottomat vanhukset tarvitsevat kyytiä nuoremmilta autojen omistajilta, eikä olisi edes kohteliasta ajaa kyyditsijöitä pois kerhon alettua.  Siltä pohjalta ideoimme diakoniatoimikunnassa päiväkyläksi nimeämämme, uuden toimintamuodon. Ensimmäinen kokeilu oli tämän viikon maanantaina, seuraava kerta sovittiin ensi vuoden loppiaisen jälkeiseen aikaan, ja siitä alkaen on tarkoitus kokoontua noin kuukauden välein laulamaan, lukemaan Raamattua ja keskustelemaan luetun perusteella.

Tänä iltana oli kyläkirkossamme pienen, Avalon kuoron joulukonsertti, kävimme vaimon kanssa kuuntelemassa kaunista laulua ja joulun sanomaa. Pienen kuoron laulajista osa oli sairastunut, paikalla oli vain kuusi nuorehkoa naista laulamassa. Heleästi ja sointuvasti he saivat äänensä sointumaan pienessä kirkossamme, paljonkohan on kertynyt harjoitteluaikaa? Kuulijoita olisi voinut olla enemmänkin, mutta taas oli joku yhteensattuma. Mennessäni havaitsi Kaitalan pihan täynnä autoja, sali oli reilusti puolillaan istujia. En tiedä mikä tilaisus siellä mahtoi olla.

Kuoron laulujen välissä seurakuntamme näytelmäkerho esitti kauniin, puhuttelevan näytelmän. Kutsuisin sitä mieluummin kuvaelmaksi. Kaksi enkeliä etsi hiljaisuutta ja hiljaisia ihmisiä maan päältä. Äänekkäästä kaupungista tuntui hiljaisuus olevan hukassa, vain yksi hiljainen mies seisoi kirjakaupan edessä, hiljentyneenä pieni kirja kädessään. Papillakin oli kiire tilaisuuksien järjestelyn ja puheiden suunnittelun kanssa. Kaupassa vasta kiirettä oli, samoin sairaalassa. Vasta illan vaihduttua yöksi saattoivat sairaalan hoidettavat asettua hiljaisuuteen, lepoon ja siunattaviksi.

Kuoron viime viikolla julkaistu, uusi äänilevy, on äänitetty pienessä kirkossamme. Ostimme lähtiessämme niitä vallan kolme, itselle ja joillekin joululahjaksi.

Tuolta kuoron esittelyä:

http://www.kotiseudunsanomat.net/index.php

Avainsanat: joulu, kirkko

Niin on syksyn kotipäivät menneet vanhojen lehtien skannaukseen ja skannausten virheiden korjaamiseen, että olen vain ohimennen malttanut blogia ja kotisivuani vilkaista. Muokkaukset ja päivittämiset ovat jääneet sikseen. Tein toki kesällä kotisivut äitini suvulle, niitä olen hiljakseen päivitellyt, sikäli kuin olen materiaalia saanut. Jotakin on sinne pitänyt suorastaan keksiä, että suku pääsisi tutustumaan mahdollisuuksiin.

Kesän ja alkusyksyn päiviä olen viettänyt entisessä metsässäni rankoja karsien ja sen valmistuttua avarsin ajouria, samalla vinoja puita kaataen ja kasaan keräten. Siinä ohessa aloitin uuden pystykarsinnan Putrakoksi nimeämälläni ojikolla, joka vähitellen muotoutuu turvekankaaksi. Vain kaksi sarka on sillä alueella, niistä itäisemmän sain melkein karsituksi, läntistäkin jo alaoksista sahailin. Suurempi alue löytyy sen jälkeen Visarämeen Metsä-Karmalan puoleisesta osasta, jossa viimeksi rankoja karsin.

Tänään, itsenäisyyden päivänä kävimme puolison kanssa kävellen seuraamassa, kun kunnan ja seurakunnan toimesta laskettiin seppele sankarihaudan patsaalle. Koruton ja vaikuttava tilaisuus. Jouduin siellä kävelemääm toisenkin reissun, kun väärinkäsityksen vuoksi jäivät haudoille aiotut kynttilät kotiin. Toisella reissulla ne sinne vein ja sytytin palamaan. Tulipahan mukavasti kävelylenkkiä. Takaisin kävelin pururadan pohjoisen osan kautta. Pitkästä aikaa ihailin Ristinmäen harjalta avautuvia, mäntypylväikköjen lomitse vilkkuvia, ohuen lumen peittämiä maisemia. Muistelin siinä aikaa, kun yli 10 vuotta sitten keräsin rankoja sillä alueella harvennuspuiden latvoista. Kouluaikojakin muistelin, miten tavan takaa niiden metsäpolkujen kautta kotimatkaa kävelimme. Ne ovat mukavia muistoja, mukava oli vanhoja tapahtumia verestää.

Mietin siinä sitäkin, että se Ristinmäki on osa pitkää Sievin - Pieksämäen välistä, yhtenäistä harjumuodostelmaa. Täytynee joskus vilkaista, olenko kotisivuilleni kirjoittanut kylän keskiosan maaston esittelyn. Löytyneekö sieltä Turkkinotko, Sarvisuo, jossa on nykyisin urheilukenttä, ja kentän takaa löytyvä Golgatan rinne Likolampineen. Myös hautausmaan takana vilkkuva Kelkkämä niminen lampi ja sen pohjoispuolen rinne voisi tulla esitellyksi, samoin kouluaikamme Pitkämäki Ristinmäen harjanteelta Pienelän pellon notkelmaan.

Avainsanat: karsinta, metsä, sankarihauta

Monenlaista puuhaa on riittänyt niin, etten halustani huolimatta ole ehtinyt blogiani päivittämään. Nyt otin niskastani kiinni ajatuksella, että jotakin on kirjoitettava, ettei oleteta minun tyystin unohtaneen blogiani. Melkein joka päivä olen tänne kurkistanut, joskus useitakin kertoja päivässä.

Rankojen karsinnan urakan sain tältä sulslta melkein valmiiksi. Vain torstaina raivaussahalla avasin ajouria, niin ne puut pitäisi käydä karsimassa kasojen päälle. Puuha siirtyy ensi viikkoon, kun eilen vaimo halusi käydä kaupungissa, niin en sen jälkeen enää jaksanut metsään lähteä, Kun illalla oli lauluseurat muutaman kilometrin päässä, en siksikään halunnut itseäni enempää väsyttää. Viime sunnuntaina oli tupaantuliaisseurat kilometrin päässä. Siellä otin talonväen pyynnöstä kuvia, muutamaa niistä tarjosin Päivämiehen juttuun, juttuun jonka toinen paikallinen kirjeenvaihtaja kirjoitti.

Vanhoja lehtiä olen skannailut tasaiseen tahtiin, ilman sen kummempaa tavoitetta. Tallennan mitä ehdin, ja ehdin varmasti sen, mikä on tarpeenkin. Kun ei siitä eikä muustakaan ota rankkoja tavoitteita, ovat ne mukavaa ja virkistävää ajanvietettä. Aika kulkee ihmeen nopeasti ja mieli pysyy virkeänä. Tarpeellista happihyppelyä löytyy metsästä, milloin raivauksen, rankojen, pystykarsinnan, marjojen tai sienten parista. Viimeksi mainittuihin olisin halunnut enemmän aikaa, kovin hyvin en niitä käymistäni paikoista löytänyt ja monta paikkaa jäi tarkistamatta.

Avainsanat: karsinta, seurat, valokuvat